Eli, tästä lähtee tarina, jossa kerron Carolynin elämästä. En tiedä vielä kuinka monta osaa tätä minulta tulee, vai jääkö tämä keskeneräiseksi jos ei kiinnostakaan, mutta uskon että saan tähän kunnon lopun. Ja no.. Ei kai muuta, tästä alkaa siis kuvattoman tarinan ensimmäinen osa.

On sunnuntai-ilta, ja Carolyn valitsee vaatteita seuraavaksi koulupäiväkseen. Se on outoa, nimittäin ennen Jessie on ollut mukana tässä touhussa. Nyt ei kuitenkaan niin ole, sillä Jessie muutti edellisenä päivänä 450 kilometrin päähän Carolynin kotikaupungista. "Ää, keltanen toppi valkosen hupparin ja vaaleitten pillifarkkujen kanssa, vaiko vihree paita ja mustat pillit? Haluisin kyllä toisaalta laittaa noi uudet valkoset pillit tai..", Carolyn ähisee tuskissaan. "Miten tää voi olla näin vaikeeta yksin", hän tuumii. Pian hänen kaksivuotias pikkusiskonsa ryntää paikalle. "Argh! Anny! Oonko mä käskeny, että tulisit tänne!?" Carolyn huutaa. Hän menee radionsa luo, sammuttaa pauhaavan musiikin ja istuutuu sohvalle. "Äiti!!" hän tovin jälkeen huutaa. Kun vastausta ei kuulu, hän kaappaa pikkusisaruksensa kainaloonsa ja kävelee naurava tyttö sylissä huoneensa ovea kohti.

Carolyn avaa oven, ja se hieman narahtaa. Hän laittaa huoneensa oven kiinni ja katsoo olohuoneesta. "Äiti-i!! Ota ny tää", hän kiljuu ja siirtyy olohuoneesta keittiöön. Sielläkään ei näy Marjanasta vilaustakaan, ja Carolynia rupeaa huolestuttamaan. Myös Anny lopettaa kikattamisen nähdessään Carolynin vakavan ja surumielisen ilmeen ja tyttö keskittyy syömään sormeaan. "Anny, lupaa. Jää tähän istuskelemaan.. ja vaikka laula. Älä karkaa, etsin äidin. Oikeasti, tämä ei sitten ole naurun ja tottelemattomuuden asia", Carolyn sanoo ja katsoo Anny suuriin silmiin. "Äiti, oikeasti! Vastaa!" tyttö vielä huutaa ja siirtyy äitinsä makuuhuoneeseen. Hän käy jokaisen huoneen läpikotaisin tuloksetta. Eteisessä hän katsoo kenkiä; ainakin lenkkarit ja kävelykengät ovat tallessa, eli jos Marjana on lähtenyt jonnekkin, hänellä on jalassaan korkokengät tai muut juhlakengät kenkäkaapista. Sitten hänellä välähtää: miksei hän heti soittanut äidilleen? Carolyn kaivaa taskustaan vihreän, hiukan naarmuisen puhelimen, ja soittaa äidilleen.

Mutta voi - pian äidin soittoääni alkaa pauhaamaan keittiössä. "No niimpä tietysti", Carolyn ajattelee. "Eipä äidillä tietenkään ole kännykkä taskussa." Tyttö ei tiedä mitä tehdä, mitä sanoa Annylle..

Carolyn luovuttaa, ja lysähtää maahan kyykkyyn nojaten ulko-oveen. Hän ajattelee pelkästään äitiään, eikä muista pöydällä kiltisti istuvaa pikkusiskoaan. Pieni kyynel vierii hänen poskelleen, missä äiti on?

Tälläisiin tunnelmiin ensimmäinen lyhyt osa. Tästä piti tulla paaaljon pidempi, ensimmäisestä osasta siis, mutta pakko jättää tähän kohtaan koska nyt pitää mennä syömään enkä pakosti pääse sen jälkeen koneelle.. :---(.

~mizyka