Hiekka rahisi kenkien alla. Maisemat olivat kyllä tuttuja, vaikkakin hieman erilaisia kuin neljä vuotta aikaisemmin. Pellolla oli joku. Se joku nojasi aidanreunaan.
-Otto! Oletko se todella sinä? kuului hahmo sanovan.
-Antti! Onko täällä tapahtunut tässä välillä jotakin erikoista? Otto kysyi kaksoisveljeltään.
-No ihme kyllä ei. Nykyään ei tunnu herroja kiinnostavan pitäjän kehitys yhtään. Ainoa muutos on ehkä joella, kun piti Sofia-neidin saada pieni rakennus joenrantaan, Antti valitti.
-Äiti varmaan ilahtuisi jos kävisit ensin kotona, hän jatkoi.
-Miten niin ensin? Otto hämmästyi.
-Minustahan se seppä tulee, sinulle jää Matti-sedän kauppa, Antti naurahti veljelleen.
-No, nähdään myöhemmin, Otto huikkasi veljelleen, ja jatkoi matkaansa.
 

 Totta oli Antti puhunut. Joen vieressä oli pieni rakennus, jonka vieressä oli laituri. Otto istui sen päähän, ja laittoi jalkansa veteen, ja haisteli ilmaa. Kaupungissa eivät puut tuoksuneet näin.
-Viitsit sinäkin sitten viimein tulla kotonasi käymään, kuului heleä ääni Oton takaa. Otto käännähti ympäri.
-Sofia! Oletpa sinä kasvanut! Otto huudahti. Sofia oli ollut hänen lähtiessään vasta 12. Nyt hänestä oli kasvanut kaunis nuori nainen.
-Et tainnut vaimoa löytää tuolta matkalta, tyttö ilkkui.
-Ei löytynyt ei, Otto mutisi. Mistä hän enää vaimon löytäisi? Ei hän mikään vanhus ollut, mutta silti. Olihan hän sentään jo 26. Otto nousi ylös, ja lähti kävelemään sepän torppaa päin. Sofia käveli hänen vierellään kultaiset hiukset sädehtien.
-Täällä on ollut aika tylsää ilman Oton tarinoita, tyttö selitti. Otto vilkaisi tytön sinisiä silmiä. Samanlaiset sädehtivät ne olivat kuten äidillään.
-Meneekö Otto torpalle? Sofia kysyi.
-Juu. Antti sanoi että äiti ilahtuisi. Pian oltiinkin jo lähellä kartanoa.
-Minun pitää nyt mennä. Nähdään! Sofia huusi. Otto katsoi kaartanoa. Oli se edelleen samanlainen.

Cxiccy