Päätin uskaltaa pistää tämän tänne. Kyseessä on siis hieno, wanna-be fantasiatarina. Ei, Chimmyy ei osaa kirjoittaa fantasiaa, ainoastaan wanna-be fantasiaa :) Surullista, mutta totta. Mitäs muuta keksisin vielä tästä pienestä romaanistani kertoa? Luultavasti en mitään. Osat ovat luultavasti melko pitkiä, mutta ilmestyvät hiljalleen - ketä kiinnostaa, kukaan ei kuitenkaan innostu tästä tai muuten vain jaksa lukea >DDD Mutta siis - tästä se alkaa...
- - - - - - - - - -
ZORKENTAN TARU
Prologi
Kaukana tuolla, minne kenenkään ulkopuolisen tie ei ole vielä käynyt, on maa, jota Zorkentaksi kutsutaan. Niin, Zorkenta... Kaikkivaltias Zorkin Zorkenta, jonka kaltaista ei ole nähty, eikä tultaisi kuunaan näkemäänkään.
1519 Za - Zorkin ajanlaskua - tapahtui suurin ja kaamein käänne historiankirjoissa. Vieläkään kukaan zorkentalainen ei suostunut uskomaan moista todeksi. Mutta totta se oli, sen he saivat pian tuta nahoissaan - vallankumouksen. Zorkentan sen aikainen hallitsija, Jakob III Stallenberg, sai surmansa, eivätkä moiselta julmuudelta säästyneet hänen perheensä, hänen sukulaisensa, hänen hovinsa tai armeijansa. Kaikki, jotka eivät suostuneet alistumaan vallankaappaaja Edi Marchin tahtoon, olivat iäksi mennyttä.
Kylissä ja kaupungeissa kiersi tosin eräs huhu. ”Elossa”, joku sanoi. ”Mutta kuinka?” kysyi toinen. ”Pakenivat”, hänelle vastattiin. ”Kuinka? Kuka?” Huhussa oli olemassa aukko, jonka zorkentalaiset mieluusti täyttivät mieleisekseen.
Tilanne oli katastrofaalinen, katsoi sitä kenen silmin tahansa. Rauhaisan ja riemua täynnä olevan Zorkentan tarinaa kertovan kirjan sivua oli käännetty. Tuo sivu oli täynnä raakuuksia ja julmia tekoja. Niistä vaiettiin. Kukaan ei tahtonut muistaa niitä hetkeäkään, niin hirvittäviä ne olivat. Käydessään illalla maaten jokainen zorkentalainen muistikin erään toisen huhun luomat toiveet iltarukouksessaan. Huhun, joka väitti pelastuksen olevan tulossa. Pelastus - sana kuulosti niin kaukaiselta tavoitteelta. Mutta moni olisi valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka vallankaappaajaa vastaan, siihen uskottiin. Nuo pelastajat olisivat tulossa. Pian.
Luku 1 – Karnevaaliaamu
Von Hillejen kartanossa oli kuhinaa. Yksi jos toinenkin juoksenteli huoneesta toiseen tietämättä, mitä hänen itse asiassa pitäisi tehdä. Dreinna sen sijaan tiesi. Hän astui vielä muutaman porrasaskelman kohti yläkertaa, kääntyi tasanteelta oikealle ja koputti rystysillään kaksi kertaa kolmanteen oveen. Dreinna odotti hetken, ennen kuin astui sisään huoneeseen.
Suurlady nukkui vielä. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut, kun Dreinna oli koputtanut.
Kevein askelin palvelustyttö käveli huoneen poikki ikkunalle. Normaalisti Dreinnalla oli tapana leväyttää samettiset verhot auki, mutta nyt hän tahtoi ensin kurkistaa varovaisesti torille.
Suurladyn huoneen ikkunasta avautui upea näkymä. Varsinkin tänä päivänä näky oli hieno näin aamusella. Tänään se päivä koittaisi, mitä jokainen oli odottanut viimeisen vuoden ajan – tänään vietettäisiin Terenzon karnevaaleja.
Erilaisia myyntikojuja kasattiin vikkelästi, ja vähitellen koko aukio näytti täyttyvän niistä. Dreinnan sieraimiin kantautui herkullisen appelsiinipiirakan, perinteisen volilaisen herkun tuoksu. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi maistamaan leipuri Karnan piirakkaa. Se oli ehdottomasti karnevaalien kohokohta hänen omalta kohdaltaan.
Dreinna katsoi vieno hymy huulillaan, kun eräs miesjoukko kokosi juhlakokkoa. Lautta, jonka päälle tuota kokkoa kasattiin, oli vielä laiturissa kiinni. Iltasella se päästettäisiin irti, heti kun suurlady olisi sytyttänyt sen. Se oli suurladyn velvollisuus. Mitään muuta suurladyn ei tarvinnut tehdä, hän saattoi elää normaalia elämää kaikkina muina päivinä, paitsi tänään.
Aurinko häikäisi palvelustytön kasvoja. Dreinna joutui siristelemään silmiään, jotta saisi ihasteltua näkyä vielä edes pienen hetken verran, mutta pian hän joutui luovuttamaan. Hän käänsi katseensa pois avaten samalla verhot niin, että valo saattoi tunkeutua huoneeseen.
Vuoteesta kuului pieni äännähdys. Dreinna hymyili, asteli sängyn päätyyn ja niiasi.
”Hyvää huomenta, rouva”, hän sanoi tasaisella äänellä.
Punaisen täkin alta pilkisti ruskea hiuspehko. Hetken päästä Dreinna huomasi kylpevänsä suurladyn lempeässä katseessa.
”Huomenta”, kuului ääni, kun peitot työntyivät syrjään. Naisen hahmo nousi pystyyn venytellen arvokkaasti. Dreinna ojensi suurladylle tämän aamutakin ja niiasi jälleen.
”Eräs mies tiedusteli teitä hetki sitten”, hän sanoi. ”Hän odottaa aulassa.”
”Kuka hän on?” suurlady kysyi ja kohotti katseensa Dreinnaan. ”Sanoiko hän nimeään?”
”Ei. Mutta hän vakuutti tuntevansa teidät. Hänellä oli mukanaan nuori tyttö, ehkä joku sukulainen ulkonäöstä päätellen.”
Syntyi tauko. Dreinna seisoi paikallaan ja hengitteli syvään. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa juuri nyt. Luultavasti hiljaisuus oli sopiva ratkaisu, mutta se tuntui niin ahdistavalta. Dreinnasta tuntui siltä aina, kun hän näki suurladyn miettivän jotain ankarasti. Ulkopuolinen ei välttämättä olisi huomannut kuinka suurta taistelua hän mielessään kävi, mutta Dreinna, joka oli elänyt koko ikänsä suurladyn kartanossa, näki hänen sisälleen, niin hyvin hän tunsi emäntänsä.
Suurladyn otsa oli kurtussa. Hänen silmissään oli outo kiilto niiden tuijottaessa tiiviisti lattiaa. Kului minuutti. Toinen. Kolmannen minuutin aikana tuo katse irrottautui lattiasta. Dreinna vavahti tajuamatta sitä itsekään.
”Pyydä hänet sisään”, suurlady sanoi. ”Mutta sitä ennen auta minua pukeutumaan.”
Terán kylässä valmistauduttiin lähtöön. Karnevaalit alkaisivat Terenzon saarella jo muutaman tunnin kuluttua, eikä kukaan haluaisi myöhästyä.
Elena oli ollut hereillä aamuviidestä alkaen. Ei hän vapaaehtoisesti ollut moiseen suostunut, mutta kylän päämies oli määrännyt niin. Kaikkien tuli osallistua yhteisen lähdön valmistamiseen: hevoset täytyi ruokkia ja pestä, kärryt tarkistaa sekä kasata matkaeväät. Loppujen lopuksi hommaa ei ollut niin paljon, että kaikkien olisi tarvinnut olla läsnä. Mutta jos asiaa ajatteli toisesta näkökulmasta, saattoi huomata, että Terássa oli asukkaita hyvin vähän. Siispä jos kaikki pyörivät samanaikaisesti samassa paikassa, ei mitään suurempaa vahinkoa sattunut. Elena kohautti olkiaan. Olisi Adolf varmaan voinut antaa edes hänen nukkua!
”Elena!” kuului huuto jostain hieman kauempaa. Elena käänsi päätään, ja läheltä liippasi, ettei hän olisi törmännyt ystävättäreensä Mandaan.
”Anteeksi”, Elena mutisi Mandalle ja hivuttautui hänen ohitseen kohti ääntä, joka oli kutsunut häntä.
Elena sai puikkelehtia terálaisten pienessä joukossa jonkin aikaa, ennen kuin pääsi ulos tungoksesta. Hän huomasi erään miehen hieman kauempana. Mies nojasi Terán päämiehen asunnon oveen. Hän oli lyhyemmän puoleinen sekä hyvin hoikka - huhuttiin, että kylän suurikätisin mies, seppä Vulkano, saisi kätensä tuon miehen vyötärön ympäri. Elena ei kyllä uskonut moiseen, se oli hänestä aivan selvä juoru, jonka joku oli pistänyt liikkeelle kiusatakseen Johania. Ei ollut mikään salaisuus, että Johania itseään häiritsi hänen laihuutensa enemmän kuin mikään muu. Hän oli uskoutunut Elenalle tuossa asiassa. ”Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että minä olen tällainen, kun veljestäni on luotu varmasti yksi Zorkentan lihaksikkaimmista miehistä”, niin Johan oli hänelle sanonut. Elena huokaisi ajatellessaan Johanin veljeä. Hänkin oli joskus ollut korviaan myöten ihastunut Adolfiin, kylän päämieheen, Johanin isoveljeen. Luultavasti jokainen terálainen nuori nainen oli ainakin kerran elämässään toivonut voivansa olla tuon komean ja vahvan, sekä ennen kaikkea hyvin arvostetun ja vaikutusvaltaisen miehen sydämen valittu. Elenan kasvoille nousi hymy, kun hän muisti Mandan riemunhuudot, kun tämä kertoi Adolfin kosineen häntä.
Johan katsoi ruskeiden otsakiehkuroidensa alta, kuinka Elena asteli suoraan häntä kohti. Hän hengitteli hitaasti sisään ja ulos toivoen, että muistaisi valmistelemansa puheen. Hänen asiansa ei ollut helposti kerrottavissa, ja itse asiassa Johan olisi hämmästynyt jo siitä, että Elena suostuisi uskomaan häntä!
”Sinulla oli asiaa”, Elena sanoi ja pyyhki käsiään essuunsa. Johan nyökkäsi.
”Mentäisiinkö sisälle?” hän kysyi. Hänen katseensa oli naulittuna Elenan vihreisiin silmiin. Johanista oli aina mukavaa katsoa niihin. Ensinnäkin, Elenan silmät olivat varsin kauniit, mutta vielä enemmän Johan nautti siitä, että jutellessaan Elenan kanssa hän sai katsoa alaspäin. Tai melkein alaspäin, Elena oli ainoastaan muutaman sentin lyhyempi kuin Johan, joka oli yleensä tottunut olemaan se lyhyin.
Johan johdatti Elenan sisälle taloon omaan huoneeseensa. Hän osoitti sängylle.
”Istu.”
Elena teki työtä käskettyä. Johan sulki oven perässään ja istuutui Elenan vierelle. Hän ei aluksi sanonut mitään, istui vain ja toivoi, että sanat tulisivat itsestään. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka hän kuinka jaksoi uskoa siihen.
”Sinulla oli asiaa”, Elena sanoi saaden Johanin säpsähtämään vaisusti. ”Lähtö Voliin koittaa pian. Kertoisitko nyt, mikä painaa mieltäsi?”
Johan kohotti katseensa Elenaan.
”Se kuulostaa vain niin uskomattomalta. Lupaathan uskoa minua? Lupaathan, ettet naura?”
Elena nyökäytti päätään. Hänen silmissään oli kiilto, jonka perusteella Johan tiesi Elenan haluavan tietää nyt heti, mistä oli kyse. Asia selvästi kiinnosti häntä.
Johan kurottautui nostamaan jotain sängyn alta. Hän kiskoi esiin ruskean kangaspussin, joka Elenan silmään näytti tyhjältä. Mutta Johan käsitteli sitä niin hellästi, että siellä täytyi olla jotain hyvin arvokasta.
”Muistatko, kun sain yksitoistavuotissyntymäpäivänäni lahjan, jossa ei ollut nimeä?” hän aloitti. Sitten hän työnsi kätensä pussiin.
”Muistan”, Elena hymyili. ”Kehuskelit sillä miekalla pitkään.”
”Sehän oli suorastaan pakollista”, Johan naurahti. ”Kovin moni nuori poika ei kyennyt moisella asialla rehvastelemaan.”
Samassa hän veti Elenan nähtäville pussin sisällön. Elena tunnisti sen samaksi miekaksi, josta he juuri puhuivat. Miekka oli Elenasta kaunis, vaikka normaalisti hän ei osannut sanoa aseiden saralla yhtään mitään. Mutta tämän kanssa asia oli erilainen, tästä hän oli aina pitänyt. Miekka ei näyttänyt julmalta, miltä kaikki muut aseet Elenasta näyttivät. Johanin miekka oli ystävällinen. Ei voisi kuvitella, että joku saattaisi olla saanut surmansa tuon miekan toimesta – tai tulisi saamaan.
”Minulle on ilmestynyt nyt neljä kertaa eräs vanha mies”, Johan jatkoi selittämistään. ”Mies on toistanut aina samoja lauseita.”
”Mitä lauseita?” Elena kysyi uteliaampana kuin äsken. ”Johan, mitä ihmettä hän on sanonut sinulle?”
Johan katsoi Elenaa oudoksuen, mutta ei viitsinyt sanoa ääneen sitä, mitä päänsä sisällä pohti. Sen sijaan hän vastasi Elenan kysymykseen:
”’Älä anna heidän viedä miekkaasi, poika. Me saavumme pian avuksesi aivan, kuten sinäkin meidän. Jaksa olla kärsivällinen vielä hetken.’ Sitten hän katoaa.”
Elenan käsi eksyi vaistomaisesti hänen kaulalleen. Hän siveli kultaista medaljonkiaan, jonka hän oli noin kymmenen vuotta sitten saanut. Keneltä, sitä hän ei vieläkään tiennyt, mutta tuo koru oli hänen oma pieni aarteensa.
”Onko kaikki kunnossa?” Johan kysyi toinen kulma koholla. ”Elena?”
”On”, Elena vastasi ja kiersi kätensä medaljongin ympärille. ”Kaikki on loistavasti.”
Johan katsoi vielä hetken aikaa Elenaa huolestuneesti, mutta tyytyi sitten uskomaan tämän olevan kunnossa. Hän päätti palata näkyihinsä.
”Olenko minä aivan hullu?” hän kysyi ääneen. Ei välttämättä Elenalta tai keneltäkään muulta, mutta kysyi kuitenkin.
Elena tunsi, kuinka hänen kätensä alkoivat olla hiestä märät. Tämä tuntui niin kiusalliselta. Saman aikaan se oli kyllä hyvin lohdullista. Hän ei osannut päättää, kumpi tunne oli voimakkaampi.
”Et sinä ole hullu”, Elena sanoi ääni hieman täristen. ”Tai sitten meitä on kaksi.”
- - - - - - - - - -
Tässä oli siis tarinan alku. Lupaan, että tämä tulee tästä vielä muuttumaan sekavammaksi. Syy yksi: minulla on paha tapa luoda hirveästi erilaisia hahmoja tarinoihin, mikä tullaan näkemään myös tässä - jossa kaiken lisäksi seikkaillaan täysin itse luodussa maailmassa, minulla on Zorkentan karttaakin piirrettynä vihkossa :D Syy kaksi: en osaa kirjoittaa muuten kuin sekavasti tapahtumista, jotka olen luonut varsin omituisen ajatuksenjuoksuni kanssa. Yrittäkäämme kuitenkin elää tämän asian kanssa.
Toivoisin kovasti kommenttia ♥ Tietäisin, jatkanko tämän kirjoittamista. Tai pikemminkin laitanko enää lisää tänne. Olen nimittäin niin mieltynyt kaikkiin hahmoihin ja luonut monenmoisia juonenkäänteitä, että ne on pakko kirjoittaa, vaikkakin sitten vain Wordiin ilman että kukaan muu tulee niitä lukemaan ^^ Palautteen toivoissa minä tämän tänne laitoinkin :----3 Ehehee... minä mitään kommentteja kinua, en, en... -.-'''''
Kommentit