Koulutiedotteessa kerrottiin että huomenna on metsäpäivä. Käytännössä tarkoittaa sitä että ensimmäinen tunti on fysiikkss ja ruokailun jälkeen rämmitään loppupäivä jossakin suossa. Mukana siis Jaden 8ABn lisäksi ysiluokka ja pienryhmä. Valvojina 3-6 luokan ent. opettajani, pienryhmän apuopettaja (tunnettu tiukkapipoisuudestaan, pari meidän luokkalaista lintsasi ymmärrettävästi köksän sen ollessa sijaisena) ja uusi pienryhmäopettaja.

Siellä sitten ollaan tekopirteitä ja tehdään paritehtäviä (ärrh) joillain ihme metsärasteilla tunkkaisen bussimatkan jälkeen. Ja ysillä sattuu vielä olemaan eräs riemuidiootti. "-.- Kiva kiva. Ja menetän kaksi titotekniikantuntia jotka olisivat olleet tiistaina. Pidän tietotekniikasta enkä suovedestä kengissä/saappaissa. Saisikohan millään keinolla kuumetta huomiseksi?

...joka löytyi eilen vihon välistä. Tässä siis viimeinen kysymys vastauksineen kokonaisuudessaan. Punaisella merkityt ovat opettajan merkkejä. Valmiina? :D

"10.Arvioi kotileivonnan kannattavuutta!

Joskus kotileivonta kannattaa, joskus ei. Joskus esimerkiksi ei ole aikaa valmistaa kotona leivonnaisia, jolloin ne ostetaan kaupasta. Voi olla, että kotona käytettävissä oleva uuni ei ole tarpeeksi taloudellinen kulutukseltaan, että sillä kannattaisi valmistaa pieniä määriä hyvää. Joskus se riippuu leivontataidoista. Voi olla, että jos paakkelsit eivät ota onnistuakseen, taikina lässähtää, sokeri unohtuu ja hiiva on lähtenyt kävelemään ja laiduntaa salaatissa, ja leivonnaiset uunissa plavat mutteivät paistu, voi olla aivan paikallaan ostaa kaupan tuotteita.
  

    Joskus se taas on pahimmanlaatuinen virhe. Kaupan leivonnaisista tulee pakkausjätettä, ne pilaantuvat kesken matkan koska kylmälaullu unohtui, kustannukset nousevat koska auto piti tankata ja kaupan muovikassit ratkesivat ? ja piti palata hakemaan paperikasseja, jotka muuttuivat sateessa muhjuksi.
   

    Kotona huomaat että leivonnaisissa on allergisen reaktion aiheuttavaa pähkinää, kuorrute on sulanut ympäri kassia ja on imelää. Parasta ennen- päiväys meni jo pari vuotta ? sitten, eikä kassa muistanut antaa sinulle alennusta. Levokset ovat kuivia vaikka ne on ilmeisesti pesty ? joka toinen päivä, etkä enää jaksa ruveta valmistamaan itse omia. Se olisi vaarallistakin koska palohälytin puuttuu. Turhautuneena tästä kaikesta syöt yhden kaupan leivoksen ja joudut pähkinän takia sairaalaan. Parempi jättää herkut kokonaan väliin."

Melko hiljaista täällä on ollut, mutta ymmärtäneehän sen, ettei aina kerkeä päivittelemään. Noh, minäpä päätin kuitenkin omalta osaltani saattaa tänne uutta materiaalia! Ja kuten otsikosta voi päätellä, on luvassa jotain hyvin mielenkiintoista... 8)

Aluksi ajattelin, että pistäisin Zorkentan taruun jatkoa, mutta ei siitä mitään tullut. Tuntui tulevan vain tönkköä tekstiä, joten en edennyt yhtään. Sitten pidin pientä miettimistaukoa. Inspiraatio iski helpotushuoneessa! :-------DDD Meiltä löytyy nimittäin muutamakin erilainen huussikirja ynnä saunakirja ja pari muuta vastaavanlaista opusta. Sellaisia pieniä, varsin monipuolista sisältöä sisältäviä opuksia. Koskaan kuullut? Kannattaisi olla, nimittäin noita on varsin mukava lueskella - vessassa >DDDD Muttasiis. Tässäpä muutamia otteita tuosta yhdestä kirjasta...

-  -  -  -  -

Hauskoja juttuja

Vitsejä pelastamaan tylsän huussihetkesi!

"Olipa kerran pieni poika, joka tarvitsi kymmenen euroa. Hän rukoili seteliä Jumalalta joka ilta kahden viikon ajan, mutta mitään ei tapahtunut. Poika keksi että hän voisi kirjoittaa kirjeen Jumalalle. Kun pojan kirje päätyi postin lajitteluun eikä siinä lukenut muuta osoitetta kuin "Jumala, Suomi", se päätettiin toimittaa pääministerille.
   Pääministeriin kirje teki suuren vaikutuksen. Hän pyysi sihteeriään lähettämään pojalle viisi euroa. Hän uskoi, että sekin olisi lapselle suuri summa.
   Poika tuli niin iloiseksi saatuaan postia Jumalalta, että istuutui heti kirjoittamaan kiitoskirjettä. Kirjeessä sanottiin:
   'Rakas Jumala, kiiitos, että lähetit minulle rahat. Huomasin kuitenkin, että jostakin syystä olit lähettänyt ne veroviraston kautta, sillä ne roistot olivat napanneet summasta puolet pois!'"

"Olipa kerran kaksi kummitusta, jotka rakastivat syvästi toisiaan. Lopulta he menivät naimisiin. Yhdeksän kuukauden päästä heille syntyi pieni nenäliina."

"Antti lähti torille ostamaan vihanneksia.
   - Paljonko tomaatit maksavat? hän tiedusteli.
   - 10 euroa kilo, myyjä vastasi.
   - Mitä ihmettä? Antti tyrmistyi. - Tekisi mieli tunkea nuo kiskurihintaiset tomaatit sanonko mihin!
   - Valitettavasti mahdotonta, myyjä naurahti. - Edellinen asiakas teki jo niin 11 euron porkkanoilleni!"

"- Alokas Nieminen, jonon perälle, mars!
   - En voi, herra alikersantti. Siellä on jo joku!"

"- Hyvin mielenkiintoista. Näette siis unia ranskaksi.
   - Niin, ei se mitään, mutta minua häiritsee kiinankielinen tekstitys."

-  -  -  -  -

Lasten suusta

... kuullaan useimmiten se totuus, eikös vain? :) Tässä totuuksia perhe-elämästä!

"Aviomies on oikeastaan samanlainen kuin isä, paitsi vähän kalliimpi."

"Avoliitto ja avioliitto on melkein samaa, paitsi että toinen on pakollista ja toinen vapaaehtoista."

"Olen perinyt silmät isältä ja hiukset äidiltä. Toppatakin olen perinyt naapurilta."

"Minä en halua saada lapsia. Kinaa tulee ihan tarpeeksi nukkejen kanssa. Parempi olisi saada käytetty eläin eläintensijoituslautakunnalta."

-  -  -  -  -

Kuka omistaa seepran?

Nii-in. Tästä esimerkkikirjasta löytyi arvoituskin! Käsi ylös, jos osaat ratkaista!

Kaikki alkoi New Yorkista. Uppo-oudot ihmiset saattoivat äkkiä pysäyttää sinut keskellä katua, näyttää täyteen tuherrettua paperinpalaa ja kysyä:
   - Oletko nähnyt tätä?
   Kouluissa ja työpaikoilla samaa lappusta kiinnitettiin ilmoitustauluille ja oviin. Kun puhelin soi, sai olla valmis kysymykseen:
   - Olikohan se norjalainen?
   Syy moiseen omituiseen käytökseen oli eräs pähkinä, jonka näet alla. Näissä 15 kohdassa kerrotaan kaikki tarpeellinen ongelman ratkaisemiseksi. Sinulta vaaditaan siis vain päättelykykyä ja tervettä maalaisjärkeä. Onnea matkaan!

1. Viisi taloa seisoo rivissä. Kaikki ovat erivärisiä, ja jokainen asukas edustaa eri kansallisuutta. Kaikilla on myös eri maku juomien, tupakan ja kotieläinten suhteen.

2. Englantilainen asuu punaisessa talossa.

3. Espanjalainen omistaa koiran.

4. Vihreässä talossa juodaan kahvia.

5. Ukrainalainen juo teetä.

6. Vihreä talo on heti valkoisen talon oikealla puolella sinusta katsottuna.

7. Se, joka polttaa Old Goldia, kasvattaa etanoita.

8. Keltaisessa talossa poltetaan Koolia.

9. Keskimmäisessä talossa juodaan maitoa.

10. Norjalainen asuu vasemmanpuoleisessa talossa sinusta katsottuna.

11. Se, joka polttaa Chesterfieldiä, asuu lähinnä ketunomistajaa.

12. Koolia poltetaan siinä talossa, joka on hevosenomistajan naapurissa.

13. Lucky Striken polttaja juo appelsiinimehua.

14. Japanilainen polttaa Kentiä.

15. Norjalainen on sinisessä talossa asuvan miehen lähin naapuri.

... kuka siis juo vettä? Ja kuka omistaa seepran? Oikea vastaus on kenties ensi vuoden Huussikirjassa!

-  -  -  -  -

Huussikirja sisältää myös paljon muuta viihdettä istunnollesi! Hanki omasi jo tänään!

Nämä on siis otettu hieman edellisen satsin jälkeen eräältä sillalta ja mummoni luota.

Vähän tärähti...

Jaden varpaat! :""---D

Päätin uskaltaa pistää tämän tänne. Kyseessä on siis hieno, wanna-be fantasiatarina. Ei, Chimmyy ei osaa kirjoittaa fantasiaa, ainoastaan wanna-be fantasiaa :) Surullista, mutta totta. Mitäs muuta keksisin vielä tästä pienestä romaanistani kertoa? Luultavasti en mitään. Osat ovat luultavasti melko pitkiä, mutta ilmestyvät hiljalleen - ketä kiinnostaa, kukaan ei kuitenkaan innostu tästä tai muuten vain jaksa lukea >DDD Mutta siis - tästä se alkaa...

-  -  -  -  -  -  -  -  -  -


ZORKENTAN TARU

Prologi

Kaukana tuolla, minne kenenkään ulkopuolisen tie ei ole vielä käynyt, on maa, jota Zorkentaksi kutsutaan. Niin, Zorkenta... Kaikkivaltias Zorkin Zorkenta, jonka kaltaista ei ole nähty, eikä tultaisi kuunaan näkemäänkään.

   1519 Za - Zorkin ajanlaskua - tapahtui suurin ja kaamein käänne historiankirjoissa. Vieläkään kukaan zorkentalainen ei suostunut uskomaan moista todeksi. Mutta totta se oli, sen he saivat pian tuta nahoissaan - vallankumouksen. Zorkentan sen aikainen hallitsija, Jakob III Stallenberg, sai surmansa, eivätkä moiselta julmuudelta säästyneet hänen perheensä, hänen sukulaisensa, hänen hovinsa tai armeijansa. Kaikki, jotka eivät suostuneet alistumaan vallankaappaaja Edi Marchin tahtoon, olivat iäksi mennyttä.

   Kylissä ja kaupungeissa kiersi tosin eräs huhu. ”Elossa”, joku sanoi. ”Mutta kuinka?” kysyi toinen. ”Pakenivat”, hänelle vastattiin. ”Kuinka? Kuka?” Huhussa oli olemassa aukko, jonka zorkentalaiset mieluusti täyttivät mieleisekseen.

   Tilanne oli katastrofaalinen, katsoi sitä kenen silmin tahansa. Rauhaisan ja riemua täynnä olevan Zorkentan tarinaa kertovan kirjan sivua oli käännetty. Tuo sivu oli täynnä raakuuksia ja julmia tekoja. Niistä vaiettiin. Kukaan ei tahtonut muistaa niitä hetkeäkään, niin hirvittäviä ne olivat. Käydessään illalla maaten jokainen zorkentalainen muistikin erään toisen huhun luomat toiveet iltarukouksessaan. Huhun, joka väitti pelastuksen olevan tulossa. Pelastus - sana kuulosti niin kaukaiselta tavoitteelta. Mutta moni olisi valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka vallankaappaajaa vastaan, siihen uskottiin. Nuo pelastajat olisivat tulossa. Pian.

Luku 1 – Karnevaaliaamu

Von Hillejen kartanossa oli kuhinaa. Yksi jos toinenkin juoksenteli huoneesta toiseen tietämättä, mitä hänen itse asiassa pitäisi tehdä. Dreinna sen sijaan tiesi. Hän astui vielä muutaman porrasaskelman kohti yläkertaa, kääntyi tasanteelta oikealle ja koputti rystysillään kaksi kertaa kolmanteen oveen. Dreinna odotti hetken, ennen kuin astui sisään huoneeseen.

   Suurlady nukkui vielä. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut, kun Dreinna oli koputtanut.

   Kevein askelin palvelustyttö käveli huoneen poikki ikkunalle. Normaalisti Dreinnalla oli tapana leväyttää samettiset verhot auki, mutta nyt hän tahtoi ensin kurkistaa varovaisesti torille.

   Suurladyn huoneen ikkunasta avautui upea näkymä. Varsinkin tänä päivänä näky oli hieno näin aamusella. Tänään se päivä koittaisi, mitä jokainen oli odottanut viimeisen vuoden ajan – tänään vietettäisiin Terenzon karnevaaleja.

   Erilaisia myyntikojuja kasattiin vikkelästi, ja vähitellen koko aukio näytti täyttyvän niistä. Dreinnan sieraimiin kantautui herkullisen appelsiinipiirakan, perinteisen volilaisen herkun tuoksu. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi maistamaan leipuri Karnan piirakkaa. Se oli ehdottomasti karnevaalien kohokohta hänen omalta kohdaltaan.

   Dreinna katsoi vieno hymy huulillaan, kun eräs miesjoukko kokosi juhlakokkoa. Lautta, jonka päälle tuota kokkoa kasattiin, oli vielä laiturissa kiinni. Iltasella se päästettäisiin irti, heti kun suurlady olisi sytyttänyt sen. Se oli suurladyn velvollisuus. Mitään muuta suurladyn ei tarvinnut tehdä, hän saattoi elää normaalia elämää kaikkina muina päivinä, paitsi tänään.

   Aurinko häikäisi palvelustytön kasvoja. Dreinna joutui siristelemään silmiään, jotta saisi ihasteltua näkyä vielä edes pienen hetken verran, mutta pian hän joutui luovuttamaan. Hän käänsi katseensa pois avaten samalla verhot niin, että valo saattoi tunkeutua huoneeseen.

   Vuoteesta kuului pieni äännähdys. Dreinna hymyili, asteli sängyn päätyyn ja niiasi.

”Hyvää huomenta, rouva”, hän sanoi tasaisella äänellä.

   Punaisen täkin alta pilkisti ruskea hiuspehko. Hetken päästä Dreinna huomasi kylpevänsä suurladyn lempeässä katseessa.

”Huomenta”, kuului ääni, kun peitot työntyivät syrjään. Naisen hahmo nousi pystyyn venytellen arvokkaasti. Dreinna ojensi suurladylle tämän aamutakin ja niiasi jälleen.

”Eräs mies tiedusteli teitä hetki sitten”, hän sanoi. ”Hän odottaa aulassa.”

”Kuka hän on?” suurlady kysyi ja kohotti katseensa Dreinnaan. ”Sanoiko hän nimeään?”

”Ei. Mutta hän vakuutti tuntevansa teidät. Hänellä oli mukanaan nuori tyttö, ehkä joku sukulainen ulkonäöstä päätellen.”

   Syntyi tauko. Dreinna seisoi paikallaan ja hengitteli syvään. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa juuri nyt. Luultavasti hiljaisuus oli sopiva ratkaisu, mutta se tuntui niin ahdistavalta. Dreinnasta tuntui siltä aina, kun hän näki suurladyn miettivän jotain ankarasti. Ulkopuolinen ei välttämättä olisi huomannut kuinka suurta taistelua hän mielessään kävi, mutta Dreinna, joka oli elänyt koko ikänsä suurladyn kartanossa, näki hänen sisälleen, niin hyvin hän tunsi emäntänsä.

   Suurladyn otsa oli kurtussa. Hänen silmissään oli outo kiilto niiden tuijottaessa tiiviisti lattiaa. Kului minuutti. Toinen. Kolmannen minuutin aikana tuo katse irrottautui lattiasta. Dreinna vavahti tajuamatta sitä itsekään.

   ”Pyydä hänet sisään”, suurlady sanoi. ”Mutta sitä ennen auta minua pukeutumaan.”

Terán kylässä valmistauduttiin lähtöön. Karnevaalit alkaisivat Terenzon saarella jo muutaman tunnin kuluttua, eikä kukaan haluaisi myöhästyä.

   Elena oli ollut hereillä aamuviidestä alkaen. Ei hän vapaaehtoisesti ollut moiseen suostunut, mutta kylän päämies oli määrännyt niin. Kaikkien tuli osallistua yhteisen lähdön valmistamiseen: hevoset täytyi ruokkia ja pestä, kärryt tarkistaa sekä kasata matkaeväät. Loppujen lopuksi hommaa ei ollut niin paljon, että kaikkien olisi tarvinnut olla läsnä. Mutta jos asiaa ajatteli toisesta näkökulmasta, saattoi huomata, että Terássa oli asukkaita hyvin vähän. Siispä jos kaikki pyörivät samanaikaisesti samassa paikassa, ei mitään suurempaa vahinkoa sattunut. Elena kohautti olkiaan. Olisi Adolf varmaan voinut antaa edes hänen nukkua!

  ”Elena!” kuului huuto jostain hieman kauempaa. Elena käänsi päätään, ja läheltä liippasi, ettei hän olisi törmännyt ystävättäreensä Mandaan.

”Anteeksi”, Elena mutisi Mandalle ja hivuttautui hänen ohitseen kohti ääntä, joka oli kutsunut häntä.

   Elena sai puikkelehtia terálaisten pienessä joukossa jonkin aikaa, ennen kuin pääsi ulos tungoksesta. Hän huomasi erään miehen hieman kauempana. Mies nojasi Terán päämiehen asunnon oveen. Hän oli lyhyemmän puoleinen sekä hyvin hoikka - huhuttiin, että kylän suurikätisin mies, seppä Vulkano, saisi kätensä tuon miehen vyötärön ympäri. Elena ei kyllä uskonut moiseen, se oli hänestä aivan selvä juoru, jonka joku oli pistänyt liikkeelle kiusatakseen Johania. Ei ollut mikään salaisuus, että Johania itseään häiritsi hänen laihuutensa enemmän kuin mikään muu. Hän oli uskoutunut Elenalle tuossa asiassa. ”Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että minä olen tällainen, kun veljestäni on luotu varmasti yksi Zorkentan lihaksikkaimmista miehistä”, niin Johan oli hänelle sanonut. Elena huokaisi ajatellessaan Johanin veljeä. Hänkin oli joskus ollut korviaan myöten ihastunut Adolfiin, kylän päämieheen, Johanin isoveljeen. Luultavasti jokainen terálainen nuori nainen oli ainakin kerran elämässään toivonut voivansa olla tuon komean ja vahvan, sekä ennen kaikkea hyvin arvostetun ja vaikutusvaltaisen miehen sydämen valittu. Elenan kasvoille nousi hymy, kun hän muisti Mandan riemunhuudot, kun tämä kertoi Adolfin kosineen häntä.

   Johan katsoi ruskeiden otsakiehkuroidensa alta, kuinka Elena asteli suoraan häntä kohti. Hän hengitteli hitaasti sisään ja ulos toivoen, että muistaisi valmistelemansa puheen. Hänen asiansa ei ollut helposti kerrottavissa, ja itse asiassa Johan olisi hämmästynyt jo siitä, että Elena suostuisi uskomaan häntä!

   ”Sinulla oli asiaa”, Elena sanoi ja pyyhki käsiään essuunsa. Johan nyökkäsi.

”Mentäisiinkö sisälle?” hän kysyi. Hänen katseensa oli naulittuna Elenan vihreisiin silmiin. Johanista oli aina mukavaa katsoa niihin. Ensinnäkin, Elenan silmät olivat varsin kauniit, mutta vielä enemmän Johan nautti siitä, että jutellessaan Elenan kanssa hän sai katsoa alaspäin. Tai melkein alaspäin, Elena oli ainoastaan muutaman sentin lyhyempi kuin Johan, joka oli yleensä tottunut olemaan se lyhyin.

   Johan johdatti Elenan sisälle taloon omaan huoneeseensa. Hän osoitti sängylle.

”Istu.”

Elena teki työtä käskettyä. Johan sulki oven perässään ja istuutui Elenan vierelle. Hän ei aluksi sanonut mitään, istui vain ja toivoi, että sanat tulisivat itsestään. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka hän kuinka jaksoi uskoa siihen.

   ”Sinulla oli asiaa”, Elena sanoi saaden Johanin säpsähtämään vaisusti. ”Lähtö Voliin koittaa pian. Kertoisitko nyt, mikä painaa mieltäsi?”

Johan kohotti katseensa Elenaan.

”Se kuulostaa vain niin uskomattomalta. Lupaathan uskoa minua? Lupaathan, ettet naura?”

Elena nyökäytti päätään. Hänen silmissään oli kiilto, jonka perusteella Johan tiesi Elenan haluavan tietää nyt heti, mistä oli kyse. Asia selvästi kiinnosti häntä.

   Johan kurottautui nostamaan jotain sängyn alta. Hän kiskoi esiin ruskean kangaspussin, joka Elenan silmään näytti tyhjältä. Mutta Johan käsitteli sitä niin hellästi, että siellä täytyi olla jotain hyvin arvokasta.

   ”Muistatko, kun sain yksitoistavuotissyntymäpäivänäni lahjan, jossa ei ollut nimeä?” hän aloitti. Sitten hän työnsi kätensä pussiin.

”Muistan”, Elena hymyili. ”Kehuskelit sillä miekalla pitkään.”

”Sehän oli suorastaan pakollista”, Johan naurahti. ”Kovin moni nuori poika ei kyennyt moisella asialla rehvastelemaan.”

   Samassa hän veti Elenan nähtäville pussin sisällön. Elena tunnisti sen samaksi miekaksi, josta he juuri puhuivat. Miekka oli Elenasta kaunis, vaikka normaalisti hän ei osannut sanoa aseiden saralla yhtään mitään. Mutta tämän kanssa asia oli erilainen, tästä hän oli aina pitänyt. Miekka ei näyttänyt julmalta, miltä kaikki muut aseet Elenasta näyttivät. Johanin miekka oli ystävällinen. Ei voisi kuvitella, että joku saattaisi olla saanut surmansa tuon miekan toimesta – tai tulisi saamaan.

   ”Minulle on ilmestynyt nyt neljä kertaa eräs vanha mies”, Johan jatkoi selittämistään. ”Mies on toistanut aina samoja lauseita.”

”Mitä lauseita?” Elena kysyi uteliaampana kuin äsken. ”Johan, mitä ihmettä hän on sanonut sinulle?”

   Johan katsoi Elenaa oudoksuen, mutta ei viitsinyt sanoa ääneen sitä, mitä päänsä sisällä pohti. Sen sijaan hän vastasi Elenan kysymykseen:

”’Älä anna heidän viedä miekkaasi, poika. Me saavumme pian avuksesi aivan, kuten sinäkin meidän. Jaksa olla kärsivällinen vielä hetken.’ Sitten hän katoaa.”

   Elenan käsi eksyi vaistomaisesti hänen kaulalleen. Hän siveli kultaista medaljonkiaan, jonka hän oli noin kymmenen vuotta sitten saanut. Keneltä, sitä hän ei vieläkään tiennyt, mutta tuo koru oli hänen oma pieni aarteensa.

   ”Onko kaikki kunnossa?” Johan kysyi toinen kulma koholla. ”Elena?”

”On”, Elena vastasi ja kiersi kätensä medaljongin ympärille. ”Kaikki on loistavasti.”

   Johan katsoi vielä hetken aikaa Elenaa huolestuneesti, mutta tyytyi sitten uskomaan tämän olevan kunnossa. Hän päätti palata näkyihinsä.

”Olenko minä aivan hullu?” hän kysyi ääneen. Ei välttämättä Elenalta tai keneltäkään muulta, mutta kysyi kuitenkin.

   Elena tunsi, kuinka hänen kätensä alkoivat olla hiestä märät. Tämä tuntui niin kiusalliselta. Saman aikaan se oli kyllä hyvin lohdullista. Hän ei osannut päättää, kumpi tunne oli voimakkaampi.

   ”Et sinä ole hullu”, Elena sanoi ääni hieman täristen. ”Tai sitten meitä on kaksi.”


-  -  -  -  -  -  -  -  -  -

Tässä oli siis tarinan alku. Lupaan, että tämä tulee tästä vielä muuttumaan sekavammaksi. Syy yksi: minulla on paha tapa luoda hirveästi erilaisia hahmoja tarinoihin, mikä tullaan näkemään myös tässä - jossa kaiken lisäksi seikkaillaan täysin itse luodussa maailmassa, minulla on Zorkentan karttaakin piirrettynä vihkossa :D Syy kaksi: en osaa kirjoittaa muuten kuin sekavasti tapahtumista, jotka olen luonut varsin omituisen ajatuksenjuoksuni kanssa. Yrittäkäämme kuitenkin elää tämän asian kanssa.

Toivoisin kovasti kommenttia ♥ Tietäisin, jatkanko tämän kirjoittamista. Tai pikemminkin laitanko enää lisää tänne. Olen nimittäin niin mieltynyt kaikkiin hahmoihin ja luonut monenmoisia juonenkäänteitä, että ne on pakko kirjoittaa, vaikkakin sitten vain Wordiin ilman että kukaan muu tulee niitä lukemaan ^^ Palautteen toivoissa minä tämän tänne laitoinkin :----3 Ehehee... minä mitään kommentteja kinua, en, en... -.-'''''

... vaikkei loppumista todellakaan toivoisi.

Ripari siis tuli ja meni. Nyt oikeasti ymmärsin, minkä takia se on niin ainutlaatuinen kokemus. Kyllähän sen nyt tietää tyhmäkin, mutta vasta itse kokemalla sen tajuaa oikeasti! En edes keksi sopivaa sanaa kuvaamaan sitä tunnetta, läheisyyttä ja kaikkea, mitä siellä oli.

Saatte nyt varautua todelliseen romaaniin. En usko, että kukaan tätä tulee lukemaan, mutta kirjoitanpahan tätä varmaan ennen kaikkea itselleni. Että voisin vihdoin yrittää ymmärtää, mitä ajattelen pääni sisällä. Siellä on melkoinen piungpaungpoung-fiilis meneillään... ^^'

Linkki lähti viime torstaina kirkolta, vei sinne Haapaniemeen. Oli oikeasti paljon kauniimpi, kuin mitä näytti kuvista. Melko hyvä saavutus, koska ainakin tämän mielestä paikka oli jo kuvien perusteella paratiisi! Vietiin kahden kamun kanssa ainoa kolmen hengen huone, hehehee :----3 Tai siis, siellä oli varavuode. Semmoinen laatikko, kuten kamujen kanssa sitä kutsuttiin, oli piilossa toisen sängyn alla, ja sieltä sitten kiskottiin se esiin. Arvatkaapa vain, kuka oli tuo onnellinen, joka sai siellä nukkua kokonaisen viikon<3 Päivisin tungettiin se kyllä takaisin sinne sängyn alle, tuli enemmän tilaa. Olisikos majoitustiloista muuta mainitsemisen arvoista? No siis, tytöillä oli semmoinen rivarisolu, pojat oli ruokalarakennuksen yläkerrassa, kaikki huoneet yhden käytävän varrella. Hahaa, tytöillä oli kaikillaan omassa huoneessa vessa ja suihku, osa pojista joutui käyttämään sitä, mikä oli käytävän varrella :3 Kaikissa kun ei tuota tilaa ollut~

Ruoka siellä oli aiiiiiivan ihanaa. Aamupala, lounas (sai aina jtn jälkiruokaa), pullakahvit, päivällinen (sai aina jtn jälkiruokaa) ja iltapala. Tuli vähäsen syötyä *köhköh* Pari kaunista lisäkiloa luultavasti siunaantunut, mutta hyvää ruokaa, niin minkäs sille voi. Tosin en minä aina pullakahveilla ottanut herkkuja, mitä tarjottiin. Syynä oli aina se, että leivoksissa oli hilloa. Muuten kyllä ehdottomasti, namnam<3

Sitten iki-ihaniin *lovelovelovelove* isosiin! Meillä oli leirillä seitsämän, kolme poikaa ja neljä tyttöä. Itselleni osui eräs poika. Jo heti alkuleiristä kävi selväksi, että tämä minun isoseni oli se porukan hiljaisin ja ujoin ja kiltein. Mutta vähintään yhtä mukava se oli kuin muut, siitä(kin) tuli yksi todella tärkeä ihminen minun elämässäni. Raamiksissa siihen onnistui aina tutustumaan yhä enemmän ja enemmän. Jollain tavalla se vaikutti herkältä ja ajattelevaiselta. Huolehtivainen. Ystävällinen. Kaikkea ihanaa. Joitain sen piirteitä opin ymmärtämään paremmin, kun se yhden raamiksen aikana mainitsi äitinsä olevan yksinhuoltaja. Kaveri huomautti joskus, että se on myös pelottava. Olen kyllä osittain samaa mieltä. Tai siis, ei se sillä tavalla ole pelottava, mutta kun se on ketterä ja nopea, ja saattaa hyvinkin ilmaantua paikasta A paikkaan B ilman, että huomaat mitään. Siinä se sitten oli, vaikka äsken herra saattoi olla teillä tietymättömillä. Ja kerran kaksi isosta lukittiin opintorakennuksen terassille - eräs toinen poikaisonen ja tämä minun isonen. Se toinen ilveili siellä ikkunan takana. Se tyttöisonen, joka heidät oli sinne lukinnut, totesi vain että "tuhmat isoset lukitaan aina oven toiselle puolelle". Samalla kun se meni sitten päästämään niitä takaisin sisälle, joka meidän ryhmästä totesi, että "mitä *isoseni nimi* siellä tekee, sehän on kiltti kuin mikä". Eristetyt isoset ehtivät juuri sopivasti sisälle kuulemaan nuo sanat. Tuo toinen tokaisin saman tien: "Niin, kyllä *isoseni nimi* päivisin on nalle, mutta yöllä se on karhu!" Eikä kukaan missään tapauksessa revennyt, ei, ei... Muista isosista voin sanoa aivan samaa kuin tästä omastani, ihania ihmisiä kuten kaikki leiriläisetkin sekä vetäjät.

Ajatukset on vieläkin niin sekaisin. Tekisi mieli kirjoittaa kaikkea, mitä siellä tapahtui, mutta aika ei taida riittää. "Muutaman" asian taidan vielä mainita...

1) Axe. Siis joo, on pakko. Pojilla oli joku pakkomielle suihkutella sitä kaikkialle. Melko nopeasti yövahti sitten takavarikoikin niitä :D Oli siihen kyllä hyvä syykin, ehdottomasti. Eräs pojista nimittäin sai melkein astmakohtauksen siellä poikien majoitustiloissa ja vietti pari seuraavaa yötä vetäjien kämpillä. Siellä kyllä lemusi aika hirveälle, nimimerkillä meillä oli yksi raamis siellä käytävällä ja eräs nimeltämainitsematon Chimmyy sai päänsäryn.

2) Iltaohjelmien sketsit. Ihania! Legendaarisimpia sketsejä:
- Elinan surma: Nähtiin parinakin versiona: ns. normi ("äiti, mä kuolen nyt!"), yli-iloinen (iloisesti virnuillen: hei, mun tyttö kuoli just, voisitteko te tulla hakee sen?"), hollywood ("Ridge Forresterin hautaustoimistosta, hyvää iltaa") sekä nykyaika ("siis iy, se on niin kuollut, en oo nähny mitään tollasta sitten sen yhen lissun siinä albassaan").
- Jänissketsi: Yksi niistä ainoista, joissa isoseni oli mukana! Esitti muuten todella hienosti jänistä, olisittepa vain olleet näkemässä, kun se loikki :---) "Onks porkkanoita?" -lausahdus kuultiin monta kertaa tuon sketsin jälkeen.
- Vatisketsi: Joka ilta yksi ja sama isonen kantoi päänsä päällä vatia, jossa oli heiniä ja vettä. Sillä vedellä se sitten pesi kasvonsa. Viimeisenä iltana se tuli, kantoi vatia päänsä päällä, mutta yllättäen teki täyskäännöksen ja "heitti vedet yhden leiriläisen naamalle". Vatihan oli tietysti tyhjä :P Ei sitä kukaan vain tiennyt vielä siinä vaiheessa, varsinkaan se, kenen päälle vedet mukamas heitettiin. Se sen ilme sille hetkellä~<3

3) Iltaohjelmien leikit. Ihania! Legendaarisimpia leikkejä:
- "Kuka vei kaikki meidän panaanit?": Hei, se on ehdottomasti "panaanit" eikä "banaanit" :----D Leikittiin ensimmäisinä iltoina, nuorisotyönohjaajamme aloitti vastaamalla kysymykseen "kuka vei kaikki meidän panaanit" "Ossi vei kaikki meidän panaanit!" Ryhmässä oli kuitenkin kaksi Ossia. Kysyivät sitten, että kumpi Ossi vei kaikki meidän panaanit. Nuorisotyönohjaaja oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten: "Kiss-Ossi vei kaikki meidän panaanit!" Tuo Ossi sai sitten koko loppuleirikseen nimen Kiss-Ossi, Kissin fani kun oli :D Ihastuttava ihminen muuten.
- Halirinki: Ehdottomasti kaikista paras, aww, aww, aww! Halipula kasvaa halittaessa!

4) Blokus. Leirin hittipeli! Ei muuta sanottavaa.

5) Tuu mun vaimoksein. Sanokaa vain, miten saan äänitteen tänne, niin lisään äänitykseni saman tien :D Äänitin tuon sukupuolien sodan nimittäin kerran ^___________^

Tiedättekös, että tämä loppuu nyt tähän. En nimittäin jaksa kirjoittaa enempää. Mutta lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon ja Axen, että tulen ihkuttamaan tätä elämäni parasta viikkoa, elämäni ehkä tärkeimpiä ihmisiä, kaikkea - elämäni loppuun saakka.

Aamen.

Heippuliskeikkulis! Minä teenkin itse nukketalon alusta loppuun! Laitan kuvat sitten kun se on valmis. Nyt on kyllä jo talo tehty, mutta asukkailta puuttuu kasvot ja vaatteet. Kommenteissa saa kertoa omasta nukketalostaan tms.

Käväisin mie pyöräretkellä pari päivää takaperin. Mukaan tarttuivat nämä kuvat:

Tällaisella vehkeellä käytiin hiekkatiellä. :)

Jaden tunnusmerkki, eli CD-levy puussa.

Olin vähän aikaa kylässä mummolassa ja serkkuni sattui tekemään sinne vierailun. Siellä sitten pelattiin krokettia, heiteltiin frisbeetä, juotiin mehua ja kirjoitettiin jatkotarinoita tuonne yhdeksään asti. Myöhemmin illalla lähti muutama tekstari, jotka esitän nyt tässä.

Jade to Sumppa 21:58

*menee suihkuun* Hitsi, 9 erilaista sampoota. No, laittaa vähän kaikkia...

Sumppa to Jade 22.10

Hehe 8D *tämä kuuntelee musiikkia,  ropettaa ja purkaa aggressioitaan*

Jade to Sumppa 22:14

lisäys siihen listaan: Bertorellien runotopa. Ainoa runo by me. :D

Sumppa to Jade 22:16

Noniin! Minäpä käyn katsomass ku kerkeän, sillä täs on vähän kiirettä XD

Jade to Sumppa 22:18

Ok. Varoitus! Halkeamisvaara!

Jade to Sumppa 22:48

Neloselta tulee Beck=ei pääse nukkumaan ennen puoltayötä. *syö tonnikalatäytteistä ranskanleipää*

Sumppa to Jade 22:51

Noniin! Pitäis näkyä joltain kanavalta nyt tai kohta japanilaisista kamikaze lentäjistä jotka on selviytyny. Joku dokumentti juttu :> *ropettaa*

Jade to Sumppa 23:01

Kakkoselta:) Vielä pätkä Beckiä... *aivokuollut*

Sumppa to Jade 23:04

Haha :'D kunhan ei nyt ala ukkostaa. Kuolen kyllä jos sähköt katkeaa D8

Jade to Sumppa 23:09

*Hakee keittiöstä MP3sen ja huudattaa Easy Liviniä*

Sumppa to Jade 23:49

Oho en huomannu viestiä! Mihinkäs asti meinasit valvoa? Pikku lasten nukkumaanmenoaika meni jo *virn* 

Jade to Sumppa 23:54

*MUAH* Beck tosin loppui juuri, mutta C. S. I. jatkuu vielä ja tekisi mieli kirjoittaa...

Jade to Sumppa 00:38

Ipanaa nukuttaa. God Nacht!

Sumppa to Jade 00:40

Oyasuminasai näin japanilaisittain! :3

Sainpas kirjoitettua, eikä kello ole vasta kuin puoli kymmenen aamulla! :)

Hiekka rahisi kenkien alla. Maisemat olivat kyllä tuttuja, vaikkakin hieman erilaisia kuin neljä vuotta aikaisemmin. Pellolla oli joku. Se joku nojasi aidanreunaan.
-Otto! Oletko se todella sinä? kuului hahmo sanovan.
-Antti! Onko täällä tapahtunut tässä välillä jotakin erikoista? Otto kysyi kaksoisveljeltään.
-No ihme kyllä ei. Nykyään ei tunnu herroja kiinnostavan pitäjän kehitys yhtään. Ainoa muutos on ehkä joella, kun piti Sofia-neidin saada pieni rakennus joenrantaan, Antti valitti.
-Äiti varmaan ilahtuisi jos kävisit ensin kotona, hän jatkoi.
-Miten niin ensin? Otto hämmästyi.
-Minustahan se seppä tulee, sinulle jää Matti-sedän kauppa, Antti naurahti veljelleen.
-No, nähdään myöhemmin, Otto huikkasi veljelleen, ja jatkoi matkaansa.
 

 Totta oli Antti puhunut. Joen vieressä oli pieni rakennus, jonka vieressä oli laituri. Otto istui sen päähän, ja laittoi jalkansa veteen, ja haisteli ilmaa. Kaupungissa eivät puut tuoksuneet näin.
-Viitsit sinäkin sitten viimein tulla kotonasi käymään, kuului heleä ääni Oton takaa. Otto käännähti ympäri.
-Sofia! Oletpa sinä kasvanut! Otto huudahti. Sofia oli ollut hänen lähtiessään vasta 12. Nyt hänestä oli kasvanut kaunis nuori nainen.
-Et tainnut vaimoa löytää tuolta matkalta, tyttö ilkkui.
-Ei löytynyt ei, Otto mutisi. Mistä hän enää vaimon löytäisi? Ei hän mikään vanhus ollut, mutta silti. Olihan hän sentään jo 26. Otto nousi ylös, ja lähti kävelemään sepän torppaa päin. Sofia käveli hänen vierellään kultaiset hiukset sädehtien.
-Täällä on ollut aika tylsää ilman Oton tarinoita, tyttö selitti. Otto vilkaisi tytön sinisiä silmiä. Samanlaiset sädehtivät ne olivat kuten äidillään.
-Meneekö Otto torpalle? Sofia kysyi.
-Juu. Antti sanoi että äiti ilahtuisi. Pian oltiinkin jo lähellä kartanoa.
-Minun pitää nyt mennä. Nähdään! Sofia huusi. Otto katsoi kaartanoa. Oli se edelleen samanlainen.

Cxiccy